Olemisen sietämätön keveys

Thursday, September 15, 2005

Äiti

Äiti. Uskaltaako sellaiseksi vaikutusvaltaiseksi henkilöksi koskaan ryhtyä? Työnkuva on vaativa ja sitoumus on pitkäaikainen, miltä tuntuu olla lasten rattaiden jatke ja sysätä syrjään itsekäs minäelämäntyyli?

Ystäväni kohdussa on kasvain ja lasten teko ei ole varma nakki. Voi jopa olla, ellei hän tee niitä tänään, huomenna tai parin vuoden päästä biologisten lasten tekeminen ei vain ole hänellä mahdollista. Tämä pistää miettimään oman fysiikan kestävyyttä, mitenhän oma kohtuni tuolla jakselee?

Ja mitä tekee Helsingin kaupunki? Kaavailee kansainvälisen adoptiopalvelunsa alasajoa, koska se ei kuulu kaupungin ydintehtäviin. Tässä maassa lapsettomia riittää eikä tilanne naisten keskimääräisen synnyttämisiän noustessa parane. Silti tässä tilanteessa adoptiopalveluja ollaan supistamassa. Kuka näistä asioista oikein päättää? Eikö valtion pitäisi ennemminkin tukea tällaista toimintaa?

Äitini soitti eilen, sillä on tapana pirautella kesken työpäivän heti aamusta. Tähän on tietenkin käytännön selitys - humalatila ei ole vielä aamulla voimakas ja tyttären kanssa voi jutella fiksuja. Peruin kotiinmenoni, josta olimme alustavasti sopineet.

Mulle jäi siitä niin huono omatunto, tiedän että äiti ikävöi ja odottaa. Mutta mun elämä on täällä, mun täytyy olla itsekäs oman terveyteni takia. Äiti, mä olen kannatellut sua jo 15 vuotta, onko se mun taakka, jos olet elänyt elämääsi väärään suuntaan? En mä voi olla sun elämäsi valo ja tarkoitus, sulla pitää olla jotain muutakin minkä vuoksi elää. Live and let live.

Tuesday, September 13, 2005

Kirjojen havinaa

Viime perjantaina pidin nautinnollisen viikonlopun avauksen töiden jälkeen itsekseni (tätä se siis on kun ystävät ovat kaikki omilla teillään ja poikaystäväkin Ranskassa). Kahmin kirjastosta mielenkiintoisen oloisia kirjoja, kuten:
- William Styron: "Pimeän kuva, muistelmia hulluudesta"
- Kari E.Turunen: "Tunne elämä"
- Paul Coelho: "Veronica päättää kuolla"
- Marguerite Duras: "Jokapäiväinen elämä"
- Pirjo Hassinen: "Ennustaja"

Näine hyvineni käperryin viihtyisän baarin sohvalle nautiskelemaan punaviinistä. Tunne oli täydellinen!

Muutenkin olen ollut ahkera vierailija kirjastossa, eilen hain varaamani opukset:
- Liisa Keltikangas-Järvinen: "Temperamentti - ihmisen yksilöllisyys"
- Antonio Damasio: "Tapahtumisen tunne. Miten tietoisuus syntyy"
- Risto Vuorinen: "Persoonallisuus ja minuus"

Ihminen kiehtoo minua. Kyllä tästä vielä ammatti itselle syntyy..

Paras koskaan lukemani kirja on William Styronin Sofien valinta. Alun yli päästyä sen imu on vastustamaton. Luin viime talvena Aino Kallaksen päiväkirjoja ja tämä kokoelma 1900-luvun alun tapahtumista pelasti jouluni ja kirkasti jo aikaisemminkin tietämäni seikan, mutta vasta nyt ymmärtämäni - ihmisen tunne-elämä ja kehityksen kulku noudattelee samoja polkuja vuosisadasta riippumatta. En olekaan yksin! Elämme niin kiihkeästi tässä hetkessä ja omassa maailmassa, että historian todellinen olemassa olo unohtuu. Menneisyyshän koostuu juuri yksittäisistä ihmisistä, eikä niinkään koulussa painotetuista tapahtumista. Loppujen lopuksi se on jotain hyvin hämmentävää ymmärtää olevansa murunen aikajanalla ja lukea vuosisata sitten eläneen naisen ajatuksista ja tunteista kokien samalla syvää yhteisymmärrystä hänen kanssaan. Tiedättekö, elämä on oikeasti hyvin mystistä. Sen ydin on kuin samettiverhon takana ja kun sitä verhoa juuri saa hieman raoitettua, kun siitä juuri on saamassa edes hitusen kiinni, se pakenee.

Aino Kallas: http://www.yle.fi/multifoorumi/arkki/zgo.php?z=20040205182726033113

Day One

Eilen oli kaunis päivä ja ajattelin kävellessäni kohtalaisen kevein mielin syysauringon paisteessa psykiatriselle poliklinikalle sittenkin tuhlavani kaikkien aikaa sekä rahaa näihin olemattomiin ongelmiini. Tosin kieltäydyn tuntemasta tästä syyllisyyttä ja ennemminkin keskityn ajattelemaan olevani rohkea hakiessani itselleni apua ennen kuin olen todella pohjalla. Sillä kuten sanoin miellyttävän oloiselle psykologillenikin, jonka tapasin ensimmäistä kertaa, asiat ovat elämässäni hyvin.

Järkevä minäni tietää paljon asioita. Se tietää, että olen onnistunut elämässäni ja että olen tehnyt kaiken itse itselleni. Matkasssa on ollut onnnea ja epäonnea tasaisesti, joten pelkkää hyvää onnneakan en voi syyttää. Olen rohkeasti etsinyt paikkaani ja sellaisen pikku hiljaa löytänyt. Vaikka en olekaan lääkäri enkä jokin muu puolijumalan tittelin omaava tärkeää ja kiireistä uraa luova henkilö, olen silti onnistunut saavuttamaan jotain. En ole siivooja minimipalkalla, vaikka heille kaikki kunnia.

Olen viehättävän ja tyylikkään näköinen. Paitsi en aamulla, kun uusiopuberteetin aiheuttamat punaiset mokkulat eivät ole siististi meikkivoiteen alla ja valokynä ei ole vielä peittänyt tummia silmänalusiani. Vaan eipä toisaalta kukaan muukaan ole hehkeimmillään aamuisin. Ja selluliitinkin olen jo hyväksynyt, sillä tämän kesäisten tutkimuksieni mukaan sitä näyttäisi löytyvän pakarasta kuin pakarasta.

Ennen kaikkea olen hyvä ihminen, vaikken pelastakaan pandoja enkä ole auttamassa Afikan HIV lapsia. Olen hyvä ystävä, rakastava tyttöystävä ja olosuhteisiin nähden kohtalaisen hyvä tytär.

Tätä voisi jatkaa ja ehkä pitäisikin niin että tunteva minänikin saisi syvällisen kokemuksen arvostani. Etten olekaan mutaa muiden jalkojen alla. Nämä järkevän minän ajatukset ovat heikosti päälleliimattuja silloin kun maailma vyöryy ylitse. Minua ei pidä jättää yksin. En pärjää yksin. Olen aina ollut vahva, sillon kun vahvuutta on todella tarvittu. Silloin kun muut ovat sortuneet. Nyt haluaisin olla onnellinen niistä asioista mitä minulla on, olla kepeä ja suhtautua elämään luottavaisin mielin.